Eläköön se pieni ero

Tää on chili.

Tää on aivan eri asia.

Siis mä olin niin väärässä. Väitin edellisessä ränttäyksessäni, että jalapeñon ja chilin kukat on identtisiä, ja näähän on kuin yö ja päivä, ainakin näin kesäpäivänseisauksen hujakoilla. Chilinkukka aukee ehkä vähän enemmän näköjään ja jaliksenkukka on snadisti kellomaisempi. Ainakin päättelisin täten näin kolmen (3) jalapeñonkukan valtavan kattavalla kokemuspohjalla. Jälkimmäisissä vaikuttaisi olevan kuusi terälehteä, kun taas chilinkukissa useimmiten viisi, tosin yhdestä löytyi kuusikin. Ota näistä nyt sitten selvää.

Mä oon kasvatellut näitä joskus ennenkin, mutta motivaatio on lopahtanut aina jossain kohtaa ja taimet päässeet yleensä kuivahtamaan. Ehkä mulla on ollut jotain muutakin tekemistä. Joskus kersahkona Kalliossa sain kasvatettua aurinkoisella ikkunalaudalla useita paprikoita, huolimatta siitä että olin nuori ja innokas ja että hevikaraokeen oli kotoa (katko)kävelymatka. Viime aikoina armas verottaja taannoisine miinus yhdeksän tonnin rakkauskirjeineen on pitänyt huolen siitä, ettei lähiöstä ole tarvinnut duunin ohella lähteä mihinkään, joten pakkohan on parin vuoden ajan ollut keksiä itselleen jotain tekemistä lähiöseiniensä sisällä. Mutta en valita, tässä rehuvillityksessä on kyllä jotain ihan suunnattoman tyydyttävää, etenkin tähän aikaan vuodesta, kun puolen vuoden sumuttelusta ja katinkarkotuksesta alkaa olla jotain näkyvää tulosta.

Tsiigatkaa! Minihilejä! Lähiöparkkipaikka! Jes!

Nyt oon yrittänyt välttää vanhoja mokia, kastella pikkutaimia vain suihkuttelemalla, pitää isompien kasvien mullan kosteana etenkin kukkimisen aiheuttaman rännin aikana, ja toisaalta välttää juurien hukuttamista liian innokkaan kastelemisen kautta. Helppohan se on toki noita vahtia, kun on edellämainitusta syystä paljon aikaa olla himassa. Noin isoja mätkyjä ei muuten saa edes tässä maassa aikaiseksi kuin vuosien pöljän mätkykierteen kulminoitumana, kyllä kannattaa meinaan tehdä kahta tai kolmea duunia ja jättää toiminimen ennakkoverojen maksaminen aina sinne seuraavan vuoden puolelle. Olin nuori, tarvitsin kokemuksia. Ja nytpä laskujen eräännyttyä niitä täällä lähiössä piisaakin. Jaan ne kernaasti kaikessa jännittävyydessään kanssasi. Enjoy!

Juhannushhilit

Onneksi jalapeñonkukka ei vielä tiedä, että se on väärin pölytetty.

Juhannuksena en päässyt hiplaamaan rehujani juuri ollenkaan, koska oli harjoitettava raivokasta viihdyntää ja perusteltava Toistojono-nimisiä bändejä aamuviiteen asti pelimanniystävien kanssa toisessa lähiössä. Siksi olikin suuri ilkamoinnin aihe löytää pari kauankaivattua kukkaa myös jalapeñosta. Tossa vieressä on kolme punaista chiliä, pari Vampire-merkkistä mustaa hevihiliä ja yksi paprika, ja toistaiseksi vasta chilit on kukkineet ja tehneet jopa muutaman kapoisen kepakonkin. Koska kerrostalokeittiössä ei onneksi (tänä vuonna) ole näkynyt paljoa pölyttäjäkandidaattielukoita, keinosiemennyshommat hoituvat pienellä pensselillä. Pölytin jalapeñon varmuuden vuoksi vahingossa viereisen chilin siitepölyllä, joten jos tästä jotain tulee, tuskin ainakaan niitä samoja kaupan jalapeñoja, joista siemenet talvella riivin. No, jäämme jännityksellä odottamaan, minkälainen kauhumutantti tohon ilmestyy, jos mikään.

Hili!

Tarkoitus oli siis pölytellä chilit samanrotuisten chilinkukkien kesken jne, mutta koska ainakin noi omat kaikki paprikansukuiset tekee valkoisia samanlaisia kukkia, ne menee helposti sekasin. No, ei muuta kuin spandexit takas jalkaan ja eteenpäin, sano Diisnaideri. Kaikki chilit, jalapeñot ja paprikat oon kasvattanut siemenestä, ja muut ihan lähiöääsmarketin vihannestiskistä löytyneiden aikuisten yksilöiden sisältä löytyneistä sellaisista, paitsi Vampiret ostin sikahinnalla nettisiemenkaupasta.

Minipaprika talvella. Kissan mielestä helvetin herkullinen. Pilleistä ja muovipussista väsätyllä epätoivoisella suoja-aitayritelmällä ei minkäänlaista vaikutusta taimen elinkaaren pituuteen tai dramatiikkaan.

Laitoin siemenet turve- tai taimimultaan, jotta multa ei olisi liian stydiä alkuvaiheessa, tykkäävät itämisvaiheessa vähän laimeammasta kasvualustasta. Ruukun pohjalle laitoin salaojaksi kiviä ja niiden alle suodatinpussin, koska stemut olivat snadeja ja niiden päälle on inhottava astua paljaalla jalalla, kun ne on päätyneet ruukunpohjareiästä kissan ja/tai leväperäisen taloudenhoidon jäljiltä lattialle. Kivikerroksen päälle laitoin mustaa multaa, jotta tarpeeksi pitkiksi kasvaneilla teinijuurilla olisi jo enemmän ravinteita, ja lisäsin mustaa multaa myös ruukun pinnalle, jahka taimet oli reilun 10 cm pituisia.

Vampiret vauvana. Kaikki muut chilit ja paprikat iti nopeasti, mutta näillä kesti viikkotolkulla. Lehdet ja varret on tummempia kuin tavisversioissa ja paikoin liiloja. Metal!

Jotkut kattien keväthimoilta säilyneet yksilöt siirsin isompiin ruukkuihin ja lisäsin samalla mustaa multaa, ja aloitin niihin aikoihin myös aika innokkaan lannottamisen puutarhakaupasta hommatulla veteen lisättävällä hyötykasvilannotteella, joka on kai tarkoitettu enemmän tomaateille ja kurkuille, mut onko se nyt niin nuukaa. Nämäkin diggasivat. Jopa niin paljon, ettei Vampiret mahdu enää mihinkään:

Jumalaton puska! Mutta missä kukat?

Chilejä ja paprikoita pitää myös pätkiä, jos ne venyy liian pitkiksi ja honteloiksi. Se tuntuu vähän pahalta, kun pitää mestata omat vauvansa, mutta nämä kaikki kasvatti muutamassa päivässä pätkäistyn latvan paikalle kaksi vahvaa vartta ja alkoi puskea uusia lehtiä myös vanhoista lehtihangoista, siis vaffa suositus. Kukkimisen alkamisen jälkeen en enää uskaltanut katkoa, mutta sitä ennen tarvittaessa sakset välähteli pahaenteisesti lähiömuijan keittiössä, tosin vain kuikeloimpien yksilöiden kohdalla. Kasvi tuuhettuu ja vahvistuu ja monet alkoi myös kukkia aika pian. Paitsi vampiret.

Draculachilit antaa odotuttaa itseään siis tässäkin kehitysvaiheessa, koska ovat ainoita, jotka eivät näytä mitään merkkiä kukkimisesta. Ruukussa on kolme tainta ja pienemmässä ruukussa vielä yksi, yhdessäkään ei edes nupunalkuja. Oon lopettanut välillä lannoittamisen, koska pöheikön koko lähtee aivan käsistä, ja sitten aloittanut uudestaan testi- ja leikkimielellä. Chilinkasvattajakeskustelupalstoilta opittuna tiedän lähinnä sen, etten mene enää chilinkasvattajakeskustelupalstoille, koska lannotekemiahifistely menee yli hilseen ja masentaa kaltaistani herkkää lähiömuijaa. Vampirepuska kasvoi niin suureksi, että se varjostaa muita chilejä ja se piti siirtää pois ikkunalaudalta, eikä sille tunnu löytyvän hyvää ja valoisaa paikkaa. Täytynee hommata sille isompi kämppä.

 

 

En mä muuten

…mutta kaverit pakotti. Ne nauraa mun lähiömuijapostauksilleni Facebookissa, voi olisipa se olematta tahatonta. Joka tapiksessa täältä voi halutessaan tirkistellä mediaseksikästä elämääni pääkaupunkiseudun törkyhintaisessa länsilähiössä, kun puran kerrostalokolmiosta käsin pihakaipuutani haparoivaan viherpeukalointiin ja vaihtelevan heviin marttailuun.

Tänä vuonna kasvatuskuume äityi niin pahaksi, että aloitin idättämissekoamiseni jo tammikuussa. Niistä on hengissä oikeastaan lähinnä ne basilikat ja chilit, jotka säästyivät kahden murhanhimoisen kissan kevätriehaannuksilta, ja ehkä pari kurkuntainta. Viime vuonna ostin kymmenisen kiloa avomaankurkkuja kaupasta ja yritin yhyttää Myrttisten valkosipulisuolakurkkujen kaltaista (venäläisten) maitohappokäytettyjen kurkkujen kokemusta, se meni monen surkean epäonnistumisen jälkeen loppujen lopuksi niin semi-ookoosti, että ajattelin vetää tän tänä vuonna yhteentoista ja kasvattaa osan kurkuista itze. Ilman kasvihuonetta tai pihaa se on tietty vähän epäluonteenomaisen optimistista, mutta ilokseni lähiöluukussa on kaksi länsiparveketta, jaa miksi, koska 70-luku ja arkkitehtooninen kreiseys.

Alimman kuvan raparperimehu on tehty appiukon roudaamasta kepukkasadosta lähiömuijan lähiömutsin lahjoittamalla kasarimehumaijalla, ja sen resepti on seuraava:

• aivan saatanasti raparperia pestynä ja paloiteltuna mehumaijan ylimpään kerrokseen
• peukalollinen tai kaksi kuorittua ja lohkottua inkivääriä
• sokeria vain vähän jokaisen raparperi-”kerroksen” väliin
• (1-2 sitruunan mehut, kuoriraaste ja hedelmälihat)

Laita mehumaijan alimpaan kattilakerrokseen vettä. Paljon. Muuten maijasi pohja palaa puhki ja uutta et saa, ainakaan Hackmanin. Pilko raparperit ja muut rehut maijan ylimpään kerrokseen ja laita levy päälle, aika kovalla saa olla koko ajan. Ehkä se kutosella paahtaminen saattaa liittyä siihen pohjan puhkipalamiseen jos vettä ei oo tarpeeksi, mene ja tiedä. Laita kuitenkin. Mehu irtoaa höyryttämällä kunnolla vain korkeissa lämpötiloissa. Muista sulkea letku kiristyshässäkällä ja nostaa letkun suu ylöspäin (esim kiristimestä kiinni maijankahvaan).

Siivoa kalenterisi seuraavan kahden tunnin ajalta, koska sen aikaa peset ja steriloit pulloja jne. Älä unohda lasipulloja uuniin, jos niissä on kiinteät korkit, ettei käy kuten noille Ikean pulloille eilen. No onhan noi persoonalliset tietty.

Jos et tiiä, mikä on mehumaija, niin tää se nyt on. Vesi laitetaan tohon pohjaan, rehupötkäleet ylimpään osaan, mehu ilmaantuu keskiosaan.

Vahtaa maijan keskiosaa, johon mehu maagisesti ilmestyy, ettei se täyty liikaa ja tulvi. Kun mehua on tarpeeksi, päästä sitä maijan letkusta steriloituun pulloon. Ole varovainen! Mehu on törkeen kuumaa. Raparperimuhjusta voi tiristää mehua n. parin tunnin verran, sitten alkaa jo möhnän disintegroituminen ja mehun mönjääntyminen.

Sitä itseään.

Rohkeimmat ja köyhimmät meistä keittävät vielä jäljellejääneet muhjut hillosokerin ja kanelitangon kanssa nimettömäksi kauhuksi, jota voi työntää vaikka tuorepuuron sekaan, jos uskaltaa. Suosittelen kuitenkin raparperisilpusta osan keittämistä ihan tuoreena hillokkeeksi, koska se maistuu paremmalta ja kuvottaa vähemmän. Koska mehunkeittäminen on kivaa ja vilpoisaa hommaa, kantsii tuplata mahdollisuudet ja hikoilla vielä pikkukattilan kanssa, johon siis työnnät raparperinpalasia, pikkulorauksen vettä, pilkottua inkivääriä ja pari kanelitankoa ja levy päälle. Lisää hillosokeria oman fiiliksen mukaan (itse laitoin pari desiä raparperilitraa kohden, koska en tykkää liian makeasta ja olen laihduttanut viimeiset 27 vuotta) höyryävään seokseen ja keitä 15-20 minuuttia. Jäähdytä snadisti, poista kanelitangot, steriloi pari lasipurkkia uunissa, älä unohda niitäkään sinne, äläkä varsinkaan niiden kansia (jotka voi vaikka dipata mieluummin kiehuvaan veteen, fetapurkkien kansista sulava maali on ikävää uunille ja varmaan vähän lähiön nisäkkäillekin), täytä purkit hillokkeella, älä polta itseäsi tai kissaasi.

Astioiden sterilointi on paitsi hulvattoman hauskaa myös kannattavaa, koska mitä vähemmän säilöntäastioissa on bakteereja, sitä pidempään mehut ja hillot säilyvät. Mahdollista aviomiestä ei lasketa bakteeriksi vaan normaaliksi raparperimehun kulumaksi.

Sulje lopuksi korkit lämpimistä mehu- ja hilloastioista ja jätä jäähtymään, siirrä kylmään vaikka seuraavana aamuna ennen kuin myöhästyt töistä. Toista kesäkuun alusta syyskuulle viikoittain lähikauppasi ja -mmäistesi raparperisadosta riippuen, mikäli sullakin on mehua litratolkulla juovia perheenjäseniä.

Niin ja se oksaalihappo. Raparperissa on sitä paitsi lehdissä myös vähän lehtiruodeissa, ja se sitoo kropasta kalsiumia, joten munuais- ja sappikiviongelmaiset: tiedostakaa (lähde). Mm. osteoporoosin ja maailmanlopun alituisessa pelossa olenkin tästä inspiroituneena perustellut tällä pari ylimääräistä juustosiivua näinä sesonkeina, ehkä tätä voi hyvin lavein ja epätieteellisin perusteluin käyttää myös hyväksi jäätelönsyöntitekosyyksi. Ehkä ei.